Viime vuosi oli rikkonainen harrastus-saralla. Pelin sterilaation ja omien selkäongelmien tähden olimme sivussa kisakentiltä lähes koko kevään. Kesällä ja syksyllä oli paljon tuomarointeja ja kisaaminen jäi kaikenkaikkiaan vähäiseksi koko vuonna.
Oman sairasteluni tähden keväällä keskityttiin tokoiluun. Peli tekaisi Avoimesta luokasta ykkösen ja siirryimme voittajaan, ajatuksena oli takoa tuloksia ennen sääntöjen muuttumista. Epäonnea kuitenkin oli joka kokeessa aina sen verran että tuli monta vahvaa kakkostulosta. Jollain kerralla työtapaturman aiheutin minä ja toisella kerralla taas Peli, mutta hauskaa meillä oli kaikesta huolimatta :) Kesän lopuksi osallistuimme jopa uusilla säännöillä piirimestaruuskilpailuihin ja tuloksena VOI3 sekä Satakunnan joukkupiirimestaruus :)
BH-koekin suoritettiin Kankaanpäässä sateisenä kesäpäivänä, hyväksytysti.
Päälajimme agility tarjosi tänäkin vuonna ne suurimmat ilon ja surun hetket. Vuoteen on mahtunu hurjat määrät upeita treenejä huippu-koutsien opissa. Ollaan käyty pari kertaa kuussa Purina Centerillä Elinan, Janitan ja Jaakon valvovien silmien alla ja meidän tekeminen on löytänyt ihan uudet urat. Peli on kehittynyt kolmevuotiskaudellaan mahtavaksi treenikaveriksi joka jaksaa kerrasta toiseen opettaa mulle väsymättä uusia ja vanhoja asioita.
Kisakausi oli tosiaan melko rikkonainen, treeneissä hommat sujuivat jo pääasiallisesti hyvin tai jopa erinomaisesti. Pakettia ei vaan oikeen tahdottu saada kasaan kisoissa vielä niin että se olisi kantanut kokonaisiin ehjiin suorituksiin. Kaksi nollatulosta agiradoilta kuitenkin saatiin aikaiseksi ensi vuoden SM-kisoja ajatellen ja paljon paljon muuten hyviä ratoja pikkuvirheistä huolimatta.
Toukokuussa aloitin myös yhteistyön urheilupsykologi Mia Stellbergin kanssa. Olemme tavanneet kuukausittain ja olen saanut häneltä paljon jo näin pienessä ajassa. Myös luottovalmentajamme Elina on ollut suuressa roolissa meidän kehittymisessä.
Hienoa on, että ensi vuonna saadaan jatkaa samojen valmentajien kanssa, luvassa on tehovalmennusta Elinan kanssa, Mian tapaamisia ja yksäreitä Jaakon ja Janitan opissa. Tuomarointeja olen jakanut tasaisemmin koko vuodelle, keskimäärin 1/kk, niin että pääsen itsekkin kisaamaan säännöllisemmin. Ensi kauden tavoite on nostaa nollaprosenttia, löytää varmuus ja luottamus omaan tekemiseen ja koiraan kisatilanteessa. Kesälle on suunniteltu kisa- ja treenimatkaa ulkomaille ja se onkin meidän päätavoite ensi kaudelle. Että oltaisiin siellä parhaimmassa kunnossa. Mitään tulostavoitteita en halua asettaa, en kotimaan arvokisoista saati ulkomaan retkestä. Nautitaan hetkestä ja toisistamme, tehdään sitä mitä molemmat rakastaa :)
Eilen oli taas kisapäivä, tällä kertaa kohteena Lieto ja ATT-areena. Tuomari Henri Luomala oli suunnitellut parin agilityradan ja yhden hypärin verran mukavaa tekemistä.
Tavoiteet oli tälle päivälle taas asetettu niin että huomioon otettiin sekä henkinen että fyysinen suoriutuminen. Oma asenne ja sisäisenen puhe pysyivät positiivisina koko kisapäivän, epäonnistumisista huolimatta. Jokaisessa rataantutustumisessa löysin meille hyvät ja toimivat vaihtoehdot, ja siltä ne tuntuivat vielä suorituksen jälkeenkin. Jokaisessa startissa oli paljon hyviä juttuja, mukaan toki mahtui pieniä herpaantumisia, mutta ei mitään älyttömyyksiä. Käytännön tasolla oli tavoitteena nähdä koiran laskeutuminen/ulkostulo jokaiselta esteeltä. Yhtä hyppyä lukuunottamatta onnistuin tässäkin. Omissa linjoissa oli pikkasen haparointia, puskin parissa kohtaa koiraa ulos ja niistä seurasi ohimenoja ja kieltoja. Olen kuitenkin tosi tyytyväinen koiraan ja etenkin kontakteihin ja keppeihin.
Kotiläksyksi annan itselleni nyt ennakoinnin. Koska kauas on pitkä matka, enkä kuulu pesisjoukkueen kärkietenijöihin, on pakko pystyä poistumaan tilanteista aikaisemmin. Onneksi ensi viikolla on luvassa treenejä huippukoutsien kanssa ja saamme lääkettä tähän vaivaan parhailta, Jaakolta ja Elinalta <3
Se on kuulkaa vapauttavaa, kun päästää irti kaikista kahleista. Kun antaa itselleen ja koiralleen luvan olla keskeneräisiä. Lakkaa miettimästä miltä se näyttää tai mitä joku muu ajattelee ja antaa mennä. Täysillä. Viimeiseen asti taistellen.
Koira on huikea joukkuekaveri ja samaan aikaan se tekee kilpailemisesta niin kovin vaativaa. Se että kilpakumppani on elävä olento, jolla on oma tahto ja omat ajatuset. Tieto siitä että vaikka itse olisit 150% keskittynyt, voi koira olla jotain aivan muuta, ja toisinpäin. Se että saat molempien osapuolten keskittymisen juuri siihen hetkeen ja viretilat kohdalleen ei ole aina kovin helppoa, varsinkaan nuoren ja kiihkeän koiran kanssa. Sen lisäksi on tiedot ja taidot joita mitataan joka radalla. Miten selvitään tehtävistä joita tuomari on meille asettanut, mitkä ovat koiran heikkoudet, mitkä taas omani? Miten voimme auttaa toinen toistamme ja selvitä tehtävistä yhdessä? Yhdessähän me tätä tehdään, kumpikaan ei pystyisi siihen yksin, eikä kumpikaan haluaisi tehdä tätä kenenkään muun kanssa yhtä paljon. Juuri minä, juuri Peli, yhdessä.
Olen tietoisesti muuttanut omaa ajatusmaailmaani viimeisen puolen vuoden aikana. Keskittymiseni on parantunut, olen luonut rutiinit joiden mukaan kilpailuissa toimin. Tiedän millainen on oikea tunnetila kisatilanteessa niin minulla kuin koirallakin.
Suurin asia on silti keskittyminen itseen. Sisäiseen puheeseen joka on rennon kannustava ja itsevarma. Luotan itseeni ja omaan tekemiseeni. En keskity muiden puheisiin tai ratkaisuihin, teen niin kuin tiedän että on meille parasta. Minä tunnen koirani parhaiten. En anna ulkopuolisten seikkojen vaikuttaa omaan keskittymiseeni. En sen mitä on tapahtunut kotona tänään tai viime viikolla, enkä sen mitä tapahtuu kisapaikalla. Kilpailusuorituksessa on vain minä ja Peli, vain kylmä tekninen suoritus. Ei tunteita. Ei pelkoa tai epävarmuutta osaamisesta tai meille vaikeista asioista, ei helpotusta vaikean kohdan selvittämisestä, ei tunnetta siitä että "tästä tulee nolla". On vaan jokainen hetki, sadasosasekunti, silmän räpäys. On vain kontakti koiraan, lukitus seuraavalle esteelle ja ennakointi jatkosta.
Sunnuntain kisoissa tuli monen monta onnistumista. Erityisen tyytyväinen olen keppeihin. Ne onnistuivat joka radalla, upeasti. Kun tein sen ohjauksen joka oli mielestäni järkevin, pitäen kuitenkin mielessä sen että kontaktini pysyy koiraan kokoajan. Peli suoriutui puhtain paperein, papukaijan merkeillä jokaisesta keppitehtävästä. Paljon muutakin hyvää oli. Nollarata tuntuu aina hyvältä, vaikkei se kaunein tai nopein mahdollinen ollutkaan, osoitti sekin minulle jälleen sen että joskus ne onnistumiset osuu samaan rataan ja tulos näkyy taululla. Rata opetti minulle jälleen kerran, että pidä kontakti koiraan ja ohjaa. Meillä on osaamista selvitä tilanteista vaikkeivat ne ihan piirustusten mukaan menisikään. Nenästä kiinni ja menoksi.
Melkoinen viikonloppu takana. Isot kotikisat, ennätykselliset 1500 starttia vaatii veronsa jokaisesta talkoolaisesta. Itse päätin tänä vuonna ajatella myös itseäni ja työskentelin koko lauantai päivän ja kisasin perjantaina ja sunnuntaina, eli en tehnyt molempia samana päivänä, mun kisaaminen kun kärsii liikaa siitä. Psyykkari on opettanut huolehtimaan ensin itsestä. Olemaan terveellä tavalla itsekäs, en voi kantaa kaikkien murheita enkä huolehtia vain muista. Lentokoneessakin käsketään ensin pistää happinaamari itselle ja sitten vasta auttamaan muita.
Sain psyykkarilta viimeksi kotiläksyksi keskittyä seuraavissa kisoissa vain itseeni, omaan päänuppiini ja kisarutiinien löytymiseen. Menestyksen resepti, mistä aineista se minulla koostuu.
Otin aikaa, itselleni. Olin ajoissa paikalla: ehdin rauhassa jutella tuttujen kanssa, haistella ilmapiiriä, lämpätä koira ja itseni, katsella radan rakennusta. Tutustun rataan: mietin koiran linjan, teen ohjausvalinnat, rohkeasti, en varmistele mitään. Käyn radan myös mielikuvaharjoitteena läpi. Sitten katsoin hetken ratasuorituksia, ja noin 15 koiraa ennen omaa vuoroa laitan napit korviin ja lähden noutamaan Peliä. Auton peräluukulla istuen mielikuvaharjoituksena rata läpi vielä huippumielentilassa, täysillä. Sitten koira autosta, matkalla pari spurttia. Ennen ekaa rataa pari hyppyä verkkaesteillä ja kepit. Sitten radalle. Rauhassa, vaikka sisäänheittäjä jo huuteli. En kiihdytä itseäni enkä koiraa säntäilemällä.
Jätän koiran lähtöön, luotan siihen ja itseeni, me osataan, katsokaa.
Tyhmä rima virhe, vastakäännöstä tuskin tarvitaan kun koira on jo laskeutumassa :D Mutta kaikki tyynni, radan jälkeen aivan huikea fiilis. Radalla ei tehty kuin muutama hassu nolla (koiria yli 40) ja meidän oli niiiiin liki :) Isoin asia oli silti se että mä ehdin! ja luotin! ja osasin! Ja Peli oli kaiken luottamuksen arvoinen <3 Aivan huikee olotila oli tän jälkeen. On helppo lähteä toistamaan konseptia joka osoittautui toimivaksi heti ensi yrittämällä :)
Toiselle radalle valmistauduin oikeastaan ihan samoin, radanrakennuksen sijaan katselin medien suorituksia radalla. Ja sitten se onnistui, se nollan tekeminen. Kun unohdin tulokset, keskityin vain siihen hetkeen, taistelin vaikka jaloista loppui jo voimat ja pakettikin alkoi levitä. En luovuttanut.
Vika rata meni sitten jo plörinäksi. Homma lähti lapasesta jo alussa mutta sain pidettyä koiran radalla kaarroksista huolimatta. Kepeillä Peli ei sitten kestänyt reilua irtoamista vaan jätti viimeisen välin tekemättä. Korjasin sen ja laskettelin maaliin, en siis tehnyt rataa vaan hyllytin itse. Ei ollut jaloissa enää puhtia kun viikonlopun väsy painoi.
Nyt on siis löytynyt se viimeinen palanen tähän meidän juttuun. Mun pääkoppa alkaa olla kuosissa ja se näkyy meidän suorituksissa niin tokossa kuin agilityssäkin. Nautin hurjasti Pelin kanssa treenaamisesta ja kisaamisesta. Elämästä yleensäkkin. Tää on parasta <3
Käytiin Pelin kanssa Kankaanpäässä BH-kokeessa tuomari Virve Köpän arvosteltavana. Tottelevaisuusosuus meni kytkettynä seuraamista lukuunottamatta ihan hyvin, varsinkin jäävät ja paikallaolo. Remmistä Peli otti selvästi painetta ja se näkyi vielä ilman talutinta seurattaessa. Huomasi ettei olla moista tehty vuosiin. Henkilöryhmää piti käydä moikkaamassa, mutta näistä pienistä kauneusvirheistä huolimatta kelposuorituksella hyväksytty A-osuus. Kaupunkiosuudessa ei mitään erikoista, koira oli oma itsensä ja tarkkaili ympäristöään reagoimatta kummemmin mihinkään.
Tuloksena siis hyväksytty käyttäytymiskoe ja BH-koulutustunnus
Voittajan toko-kokeissa on käyty pariin otteeseen mutta aina on ollut huonoa tuuria matkassa. Ensin minä en huoli koiran tuomaa tunnari-kapulaa ja sitten toisessa kokeessa Pelille tuli joku ihmeellinen aivopieru ja se nousi ruudusta seisomaan kun olin lähtenyt kävelemään sitä kohti. Hyviä kakkostuloksia siis plakkarissa parin kappalein. TVA-tittelin saa tälläerää hylätä kun kokeisiin ei mahdu mukaan, mutta sitä VOIn 1-tulosta metsästetään ettei tarvisi siihen luokkaan enää uusilla säännöillä mennä :)
Pääpaino on ollut tokossa kun olin 8 viikkoa sairaslomalla selkäni tähden. Nyt on pikkuhiljaa palailtu myös agilityn pariin. Ollaan mukana syksyllä Jänesniemen Elinan valmennusryhmässä ja pääsen säännöllisesti käymään myös Psyykkarin juttusilla. Siitä on jo nyt ollut apua, oikea mielentila on alkanut löytyä kisatilanteisiin (niin tokossa kuin agilityssäkin) ja uskon että tästä on minulle isosti hyötyä vielä. Päivä kerrallaan mennään, nautitaan treenaamisesta ja uskotaan että vielä se koittaa meidänkin päivä loistaa. Näyttää maailmalle se mitä osataan treeneissä jo tehdä :)
Onpas vierähtänyt pitkä aika taas edellisestä kirjoituksesta. Elämä viuhuu eteenpäin niin hurjaa vauhtia ettei itse tahdo kelkassa pysyä.
Tokossa käytiin tekemässä Pelin kanssa 1-tulos avoimessa luokassa tammikuussa. Tauko on tässä lajissa tehnyt meille enemmän kuin hyvää. Kertasin ennen koetta pitkän tauon jälkeen liikkeet ja kaikki oli hyvin muistissa. Iän myötä Peliltä on jäänyt pois turha sättääminen ja epävarmuus. Nyt se suoritti kokeessa kaikki liikkeet rauhallisesti mutta halukkaasti. On sen kanssa vaan niin kiva tehdä hommia. Alla video kokeesta
Elokuussa voimaan tulevasta sääntömuutoksesta ja ystävien yllytyksestä johtuen olen nyt ottanut tavoitteeksi tehdä Pelistä TVAn vanhoilla säännöillä. Olemme siis ottaneet tokon säännöllisemmin treeniohjelmaan. Voittajan liikkeitä on nyt treenattu innolla ja osaan niistä toki tutustuttu jo etukäteen kevyesti. Ruutu on tietenkin suosikki, ruudusta seuraamaan tuloon tarvii vielä saada napakkuutta (koira jää mielellään irti). Luoksetulo on hyvällä mallilla, seuruu ja jäävät vanhastaan tuttuja (olen tehnyt alusta asti jäävissä kaikkia kolmea asentoa). Metallinoutoon tutustuttiin, se ei tuottanut mitään ongelmaa, kapula kuin kapula, sanoo Peli. Hyppynouto on myös ihan huippu hauska koiran mielestä, saahan se tehdä mielihommiaan noutamista ja hyppäämistä samaan aikaan. Kaukot ovat tuottaneet vähän päänvaivaa mutta nyt niissäkin on otettu huima harppaus eteenpäin. Seisomasta makuulle meno on ainoa jossa koira liikkuu voimakkaasti eteenpäin. Sen vaihdon tekniikkaa nyt hiotaan sitten iltaruualla niin eiköhän se tästä. Tunnari sujuu jo kasasta hienosti liikkurin viemänä, eli eiköhän se murheenkryynikin sieltä sitten kuntoon tule. Tavoitteena olisi mennä VOI-kokeeseen viimeistään huhtikuussa jotta jäisi EVL-kokeille sitten touko-kesä-heinäkuu :)
Huh huh. Vieläkin tuntuu osin epätodelliselta että tälle vuodelle asetettu tavoite agilityn osalta on täytetty eli Peli on kolmosissa. JES!
Syyskuu meni töissä, MM-kisamatkalla, kouluttaessa ja tuomaroidessa. Peli kävi Luxemburghin reissun aikana hoitotätinsä kanssa kisaamassa Tampereella. Virpi ohjasi Peliä luottavaisesti ja pari tekikin hienoja ratoja joista toisella tuli vain yksi pieni kieltovirhe. Viime viikonloppuna olin tuomaroimassa Jyväskylässä ja kisasin lauantaina kaksi rataa laihoin tuloksin. Sunnuntaina pääsin nollakoiraksi kolmosen radoille.
Katsellessani Peliä Virpin kanssa radalla tajusin konkreettisesti kuinka taitava koira se on. Tiedänhän mä sen, mutta joku osa minussa paapoo tuota nuorta koiraa ja auttaa sitä alitajuisesti enkä kisoissa uskalla tehdä rohkeita ratkaisua vaan tekee turvallisia, kädestäpitämis-ratoja. Oli upea nähdä kuinka tuo mun vauva osaa ihan mielettömällä tavalla, ja kuinka se auttaa ohjaajaa ja siivoa jälkiä kun vaan ymmärtää mitä halutaan. Nollakoiraksi pääseminen sitten oli kuin nyrkki silmään. Pääsin kisatilanteessa, kisaradalle, tekemään kolmosen rataa ilman paineita. Mikkilän Sarin rata oli aivan huisin kiva, kuten aina, ja meillä oli Pelin kanssa niin hauskaa yhdessä. Pieni tökkö tuli radan puolivälin jälkeen kun ahnehdin jyrkässä takanaleikkauksessa eikä koira hypännyt hyppyä, mutta nollatreenistä oli hyötyä, noin vain jatkoin eteenpäin toisella vaihtoehdolla ja homma jatkui hyvin maaliin
Tänä viikonloppuna sitten olin ilmoittautunut kaksiin kisoihin, molempina päivinä kolme rataa, lauantaina Tampereella ja sunnuntaina Porissa.
TAMSKin kisoissa oli tuomarina Anne Savioja ja kaikki radat agility-ratoja. Ensimmäisellä radalla Peli teki lentokeinun, muuten rata oli hyvä ja ohjasin mielestäni rohkeasti. Toisella radalla tein kuten koutsit ovat neuvoneet, tee ohjausratkaisut siltä pohjalta mikä on paras ratkaisu, älä tee turvaratkaisuja. Päällejuoksu on meidän murheenkryyni, ihan minun tähteni, ja senhän onnistuin taas sössimään, eikä koira siis hypännyt estettä vaan juoksi ohi. Kahden epäonnistummisen jälkeen epätoivo meinasi ottaa vallan. Olin suuntaamassa suoraan kisoista ystäväni luo juhlimaan ja kun radat olivat menneen penkin alle ja aikataulukin oli myöhässä niin harkitsin jo hetken että lähden kisoista starttaamatta viimeistä rataa. Sitten onneksi sain pääni kasaan. Päätin jäädä, totesin itselleni että kolmas rata sisältää ihan samat mahdollisuudet onnistua kuin kaksi ensimmäistäkin, mitään ei ole vielä pilattu. Koira osaa, minä osaan, siellä ei ole mitään sellaista mitä me ei pystyttäisi tekemään. Ja niin marssin lähtöviivalle. Sain tehtyä lähes kaiken niinkuin suunnittelin, vain pussin jälkeinen valssi jäi tekemättä ja otin koiran puolivalssilla ja sylkkärillä putkeen. Tuloksena nolla, toinen sija ja LUVA-tulos kisakirjaan.
Lauantai-ilta venyi pitkäksi hyvässä porukassa ja väsymys oli sunnuntaiaamuna melkoinen kun lähdin kohti Porin kisoja. Nappasin koirat mökiltä kyytiin, missä ne olivat olleet vanhempieni kanssa minun ollessa grebaamassa tyttöjen kanssa. "Kotihallissa", tuttujen ihmisten ympäröimänä on aina mukava kisata, vaikka se on samalla myös vähän keskittymistä herpaannuttavaa niin nautin kuitenkin suuresti tsempistä jota tutut kisakumppanit ja ystävät kehän laidalla tuovat. Teilerin Timo oli suunnitellut kivat radat ja aloitimme hypärillä. Hypärin alussa oli haastava keppitehtävä ja tajusin jo tutustuessani että kun en ehdi koiran eteen tekemään sylkkäriä niin tehtävä on meille liian vaikea. Tyydyin takanaleikkaamaan ja käskyttämään koiraa hyvissä ajoin mutta Peli aloitti kepit väärin, pariinkin otteeseen ja hylkyhän siitä sitten tuli. Toinen rata oli jo tutustumisesta asti mukavan tuntuinen. Siinä oli tehtävää, mutta ei mitään liian vaikeaa tai sellaista kohtaa johon en ehtisi. Lähdin radalle luottavaisin mielin, tietäen että mä tiedän mitä mun pitää tehdä ja koira osaa tehdä omat hommansa. Puomin jälkeen Peli lähti ilman lupaa kontaktilta ja hetken oli paniikki saada vallan, sain jatkettua ja pysyin suunnitelmassa. An alla olevan putken jälkeiselle hypylle tein päällejuoksun ja lauantaisesta epännistumisesta johtuen olin siinä supertarkkana ja varovainen, josta johtuen hetkellisesti oltiin taas vähän missä sattuu, mutta sekoilusta viis pystyin taas kokoamaan itseni ja jatkamaan matkaa. Maaliin tullessa en edes tienny että mikä tulos oli, en tiennyt saimmeko kieltovirheen noista sekoiluista. Palattuani koiran vienti reissulta halliin minulle selvisi että teimme nollatuloksen. Muita nollia ei tullut joten tulos riitti voittoon ja näin ollen saimme iloksemme seurata viimeisen radan kehän reunalta SERT-ruusuke rinnassa.
Nollatreeni on tuonut niin paljon varmuutta mun tekemiseen. Pystyn nyt jatkamaan kisoissa eteenpäin vaikka hommat ei meekkään ihan niinkuin suunnittelin, ja ohjaaminen näyttää vieläpä ihan järkevältä, joskus jopa siltä että mokia ei huomaa jos ei oo nähnyt miten tutustuin. Mulla alkaa nollatreenistä johtuen olla myös selkeempi käsitys siitä että mihin mä ehdin, miten mun koira reagoi jne. koska en aina ota tilanteita parin esteen päästä, hallitusti, vaan paahdan niihin täysiä, räkä poskella. Nollatreeni on siis ollut täydellinen lisä meidän treeneihin, kiitos Elina että pakotit mut tekemään niitä ja kiitos Mari kun lähdit mukaan haastetreeni-ideaan. Nollatreenit jatkuu vastakin :)
