Syyskuu meni töissä, MM-kisamatkalla, kouluttaessa ja tuomaroidessa. Peli kävi Luxemburghin reissun aikana hoitotätinsä kanssa kisaamassa Tampereella. Virpi ohjasi Peliä luottavaisesti ja pari tekikin hienoja ratoja joista toisella tuli vain yksi pieni kieltovirhe. Viime viikonloppuna olin tuomaroimassa Jyväskylässä ja kisasin lauantaina kaksi rataa laihoin tuloksin. Sunnuntaina pääsin nollakoiraksi kolmosen radoille.
Katsellessani Peliä Virpin kanssa radalla tajusin konkreettisesti kuinka taitava koira se on. Tiedänhän mä sen, mutta joku osa minussa paapoo tuota nuorta koiraa ja auttaa sitä alitajuisesti enkä kisoissa uskalla tehdä rohkeita ratkaisua vaan tekee turvallisia, kädestäpitämis-ratoja. Oli upea nähdä kuinka tuo mun vauva osaa ihan mielettömällä tavalla, ja kuinka se auttaa ohjaajaa ja siivoa jälkiä kun vaan ymmärtää mitä halutaan. Nollakoiraksi pääseminen sitten oli kuin nyrkki silmään. Pääsin kisatilanteessa, kisaradalle, tekemään kolmosen rataa ilman paineita. Mikkilän Sarin rata oli aivan huisin kiva, kuten aina, ja meillä oli Pelin kanssa niin hauskaa yhdessä. Pieni tökkö tuli radan puolivälin jälkeen kun ahnehdin jyrkässä takanaleikkauksessa eikä koira hypännyt hyppyä, mutta nollatreenistä oli hyötyä, noin vain jatkoin eteenpäin toisella vaihtoehdolla ja homma jatkui hyvin maaliin
Tänä viikonloppuna sitten olin ilmoittautunut kaksiin kisoihin, molempina päivinä kolme rataa, lauantaina Tampereella ja sunnuntaina Porissa.
TAMSKin kisoissa oli tuomarina Anne Savioja ja kaikki radat agility-ratoja. Ensimmäisellä radalla Peli teki lentokeinun, muuten rata oli hyvä ja ohjasin mielestäni rohkeasti. Toisella radalla tein kuten koutsit ovat neuvoneet, tee ohjausratkaisut siltä pohjalta mikä on paras ratkaisu, älä tee turvaratkaisuja. Päällejuoksu on meidän murheenkryyni, ihan minun tähteni, ja senhän onnistuin taas sössimään, eikä koira siis hypännyt estettä vaan juoksi ohi. Kahden epäonnistummisen jälkeen epätoivo meinasi ottaa vallan. Olin suuntaamassa suoraan kisoista ystäväni luo juhlimaan ja kun radat olivat menneen penkin alle ja aikataulukin oli myöhässä niin harkitsin jo hetken että lähden kisoista starttaamatta viimeistä rataa. Sitten onneksi sain pääni kasaan. Päätin jäädä, totesin itselleni että kolmas rata sisältää ihan samat mahdollisuudet onnistua kuin kaksi ensimmäistäkin, mitään ei ole vielä pilattu. Koira osaa, minä osaan, siellä ei ole mitään sellaista mitä me ei pystyttäisi tekemään. Ja niin marssin lähtöviivalle. Sain tehtyä lähes kaiken niinkuin suunnittelin, vain pussin jälkeinen valssi jäi tekemättä ja otin koiran puolivalssilla ja sylkkärillä putkeen. Tuloksena nolla, toinen sija ja LUVA-tulos kisakirjaan.
Lauantai-ilta venyi pitkäksi hyvässä porukassa ja väsymys oli sunnuntaiaamuna melkoinen kun lähdin kohti Porin kisoja. Nappasin koirat mökiltä kyytiin, missä ne olivat olleet vanhempieni kanssa minun ollessa grebaamassa tyttöjen kanssa. "Kotihallissa", tuttujen ihmisten ympäröimänä on aina mukava kisata, vaikka se on samalla myös vähän keskittymistä herpaannuttavaa niin nautin kuitenkin suuresti tsempistä jota tutut kisakumppanit ja ystävät kehän laidalla tuovat. Teilerin Timo oli suunnitellut kivat radat ja aloitimme hypärillä. Hypärin alussa oli haastava keppitehtävä ja tajusin jo tutustuessani että kun en ehdi koiran eteen tekemään sylkkäriä niin tehtävä on meille liian vaikea. Tyydyin takanaleikkaamaan ja käskyttämään koiraa hyvissä ajoin mutta Peli aloitti kepit väärin, pariinkin otteeseen ja hylkyhän siitä sitten tuli. Toinen rata oli jo tutustumisesta asti mukavan tuntuinen. Siinä oli tehtävää, mutta ei mitään liian vaikeaa tai sellaista kohtaa johon en ehtisi. Lähdin radalle luottavaisin mielin, tietäen että mä tiedän mitä mun pitää tehdä ja koira osaa tehdä omat hommansa. Puomin jälkeen Peli lähti ilman lupaa kontaktilta ja hetken oli paniikki saada vallan, sain jatkettua ja pysyin suunnitelmassa. An alla olevan putken jälkeiselle hypylle tein päällejuoksun ja lauantaisesta epännistumisesta johtuen olin siinä supertarkkana ja varovainen, josta johtuen hetkellisesti oltiin taas vähän missä sattuu, mutta sekoilusta viis pystyin taas kokoamaan itseni ja jatkamaan matkaa. Maaliin tullessa en edes tienny että mikä tulos oli, en tiennyt saimmeko kieltovirheen noista sekoiluista. Palattuani koiran vienti reissulta halliin minulle selvisi että teimme nollatuloksen. Muita nollia ei tullut joten tulos riitti voittoon ja näin ollen saimme iloksemme seurata viimeisen radan kehän reunalta SERT-ruusuke rinnassa.
Nollatreeni on tuonut niin paljon varmuutta mun tekemiseen. Pystyn nyt jatkamaan kisoissa eteenpäin vaikka hommat ei meekkään ihan niinkuin suunnittelin, ja ohjaaminen näyttää vieläpä ihan järkevältä, joskus jopa siltä että mokia ei huomaa jos ei oo nähnyt miten tutustuin. Mulla alkaa nollatreenistä johtuen olla myös selkeempi käsitys siitä että mihin mä ehdin, miten mun koira reagoi jne. koska en aina ota tilanteita parin esteen päästä, hallitusti, vaan paahdan niihin täysiä, räkä poskella. Nollatreeni on siis ollut täydellinen lisä meidän treeneihin, kiitos Elina että pakotit mut tekemään niitä ja kiitos Mari kun lähdit mukaan haastetreeni-ideaan. Nollatreenit jatkuu vastakin :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti