Sain psyykkarilta viimeksi kotiläksyksi keskittyä seuraavissa kisoissa vain itseeni, omaan päänuppiini ja kisarutiinien löytymiseen. Menestyksen resepti, mistä aineista se minulla koostuu.
Otin aikaa, itselleni. Olin ajoissa paikalla: ehdin rauhassa jutella tuttujen kanssa, haistella ilmapiiriä, lämpätä koira ja itseni, katsella radan rakennusta. Tutustun rataan: mietin koiran linjan, teen ohjausvalinnat, rohkeasti, en varmistele mitään. Käyn radan myös mielikuvaharjoitteena läpi. Sitten katsoin hetken ratasuorituksia, ja noin 15 koiraa ennen omaa vuoroa laitan napit korviin ja lähden noutamaan Peliä. Auton peräluukulla istuen mielikuvaharjoituksena rata läpi vielä huippumielentilassa, täysillä. Sitten koira autosta, matkalla pari spurttia. Ennen ekaa rataa pari hyppyä verkkaesteillä ja kepit. Sitten radalle. Rauhassa, vaikka sisäänheittäjä jo huuteli. En kiihdytä itseäni enkä koiraa säntäilemällä.
Jätän koiran lähtöön, luotan siihen ja itseeni, me osataan, katsokaa.
Toiselle radalle valmistauduin oikeastaan ihan samoin, radanrakennuksen sijaan katselin medien suorituksia radalla. Ja sitten se onnistui, se nollan tekeminen. Kun unohdin tulokset, keskityin vain siihen hetkeen, taistelin vaikka jaloista loppui jo voimat ja pakettikin alkoi levitä. En luovuttanut.
Vika rata meni sitten jo plörinäksi. Homma lähti lapasesta jo alussa mutta sain pidettyä koiran radalla kaarroksista huolimatta. Kepeillä Peli ei sitten kestänyt reilua irtoamista vaan jätti viimeisen välin tekemättä. Korjasin sen ja laskettelin maaliin, en siis tehnyt rataa vaan hyllytin itse. Ei ollut jaloissa enää puhtia kun viikonlopun väsy painoi.
Nyt on siis löytynyt se viimeinen palanen tähän meidän juttuun. Mun pääkoppa alkaa olla kuosissa ja se näkyy meidän suorituksissa niin tokossa kuin agilityssäkin. Nautin hurjasti Pelin kanssa treenaamisesta ja kisaamisesta. Elämästä yleensäkkin. Tää on parasta <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti