Se on kuulkaa vapauttavaa, kun päästää irti kaikista kahleista. Kun antaa itselleen ja koiralleen luvan olla keskeneräisiä. Lakkaa miettimästä miltä se näyttää tai mitä joku muu ajattelee ja antaa mennä. Täysillä. Viimeiseen asti taistellen.
Koira on huikea joukkuekaveri ja samaan aikaan se tekee kilpailemisesta niin kovin vaativaa. Se että kilpakumppani on elävä olento, jolla on oma tahto ja omat ajatuset. Tieto siitä että vaikka itse olisit 150% keskittynyt, voi koira olla jotain aivan muuta, ja toisinpäin. Se että saat molempien osapuolten keskittymisen juuri siihen hetkeen ja viretilat kohdalleen ei ole aina kovin helppoa, varsinkaan nuoren ja kiihkeän koiran kanssa. Sen lisäksi on tiedot ja taidot joita mitataan joka radalla. Miten selvitään tehtävistä joita tuomari on meille asettanut, mitkä ovat koiran heikkoudet, mitkä taas omani? Miten voimme auttaa toinen toistamme ja selvitä tehtävistä yhdessä? Yhdessähän me tätä tehdään, kumpikaan ei pystyisi siihen yksin, eikä kumpikaan haluaisi tehdä tätä kenenkään muun kanssa yhtä paljon. Juuri minä, juuri Peli, yhdessä.
Olen tietoisesti muuttanut omaa ajatusmaailmaani viimeisen puolen vuoden aikana. Keskittymiseni on parantunut, olen luonut rutiinit joiden mukaan kilpailuissa toimin. Tiedän millainen on oikea tunnetila kisatilanteessa niin minulla kuin koirallakin.
Suurin asia on silti keskittyminen itseen. Sisäiseen puheeseen joka on rennon kannustava ja itsevarma. Luotan itseeni ja omaan tekemiseeni. En keskity muiden puheisiin tai ratkaisuihin, teen niin kuin tiedän että on meille parasta. Minä tunnen koirani parhaiten. En anna ulkopuolisten seikkojen vaikuttaa omaan keskittymiseeni. En sen mitä on tapahtunut kotona tänään tai viime viikolla, enkä sen mitä tapahtuu kisapaikalla. Kilpailusuorituksessa on vain minä ja Peli, vain kylmä tekninen suoritus. Ei tunteita. Ei pelkoa tai epävarmuutta osaamisesta tai meille vaikeista asioista, ei helpotusta vaikean kohdan selvittämisestä, ei tunnetta siitä että "tästä tulee nolla". On vaan jokainen hetki, sadasosasekunti, silmän räpäys. On vain kontakti koiraan, lukitus seuraavalle esteelle ja ennakointi jatkosta.
Sunnuntain kisoissa tuli monen monta onnistumista. Erityisen tyytyväinen olen keppeihin. Ne onnistuivat joka radalla, upeasti. Kun tein sen ohjauksen joka oli mielestäni järkevin, pitäen kuitenkin mielessä sen että kontaktini pysyy koiraan kokoajan. Peli suoriutui puhtain paperein, papukaijan merkeillä jokaisesta keppitehtävästä. Paljon muutakin hyvää oli. Nollarata tuntuu aina hyvältä, vaikkei se kaunein tai nopein mahdollinen ollutkaan, osoitti sekin minulle jälleen sen että joskus ne onnistumiset osuu samaan rataan ja tulos näkyy taululla. Rata opetti minulle jälleen kerran, että pidä kontakti koiraan ja ohjaa. Meillä on osaamista selvitä tilanteista vaikkeivat ne ihan piirustusten mukaan menisikään. Nenästä kiinni ja menoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti