Laumaamme saapui muutama viikko sitten uusi jäsen. Hän on bordercollie uros Palo, hienommalta nimeltään Firestreak.
Palo on reipas bordercollie-pentu joka suhtautuu kaikkeen ja kaikkiin avoimesti ja kulkee pystypäin. Palo on kontaktihakuinen, leikkii vahvasti ja syö ahneesti. Kerrassaan ihastuttava tapaus.
Laumaan hän istuu kuin hansikas. Pomon kanssa he köllii ja tekee poikien juttuja (kuten kantaa klapeja ja tutkii käpyjä, Pelin kanssa juostaan ja leikitään.
Palo leikkii veljenpoikien kanssa
Hän on päässyt jo muutaman kerran maistamaan kisatunnelmia Pelin kisapäivän turistina Seinäjoella ja minun ollessa tuomarina helatorstaina Helsingissä. Olen superylpeä hyvin käyttäytyvästä pienestä joka nukkui toimiston hälinässä 10h päästen muutaman kerran pissalenkille ja haistelemaan tunnelmaa. Samoin hän käyttäytyi mallikkaasti psyykkarin vastaanotolla (nukkui jaloissa tunnin) ja veljenpoikien luona käynnistä. Yökylässäkin nukuttiin kellon soittoon. Palo on kerrassaan kultainen pentu, vaikuttaa äärimmäisen tasapainoiselta ja hyväpäiseltä koiran alulta. Tehdään kun on tehtävää ja muuten ollaan möllötetään :) Me like!
Niin on vuosi 2016 ehtinyt kulua ja muutaman kuukauden verran. Meidän vuosi on alkanut hyvin.
Pohdin vuoden lopussa paljon tavoitteitani pidemmällä tähtäimellä. Niitten avulla tämän kauden tavoitteeksi muodostui nollaprosentin parannus. Viime vuonnahan tuo nollasaldo oli enemmänkin promille kuin prosentti, eli vaikeaa ei parantamisen pitäisi olla :D :D
Kuin teemaan sopien, on tämä vuosi sitten alkanut niin että joka kisassa on tehty 1 nolla, eli tämänhetkinen nollaprosentti on 30-luokkaa. Ihan mieletöntä. Olen ollut super-tyytyväinen itseeni ja koiraani ja siihen miten tällä hetkellä asennoidun meidän tekemiseen kisoissa.
Tammikuussa kisattiin Seinäjoella ja Liedossa ATT:llä, helmikuussa käytiin TSAUn kisoissa ja Maalahdella. Kisakirjassa komeilee tälle SM-kaudelle yhteensä 6 nollaa, 3 hypäriä ja 3 agilityrataa. SM-kisatuloksista puuttuu siis oikeastaan enää se tupla. Siitä en suostu ottamaan itselleni painetta, se tulee jos on tullakseen. Pari kertaa se on ollut jo tosi lähellä. Toisella kerralla sössin minä hätäillen ohjauksella riman, toisella kertaa Peli päätti lopettaa keppien suorittamisen kesken. Mutta pääasia on se, että nollia on tullut eri tuomareilta, erilaisista rataprofiileista, niin ensimmäisellä, keskimmäisellä kuin viimeiselläkin radalla. Päänuppi on siis kohtalaisesti kuosissa, keskittymistä se toki vaatii, mutta resepti on pikkuhiljaa muotoutumassa hyväksi :)
Helmikuun TSAUn kisoissa käynnistyi myös Pelin ensimmäinen VALIO-kello :) Viitasen Annen hypärillä sijoituimme kolmanneksi 54 koiran luokassa ja nappasimme hyppy SERTin.
Maaliskuussa luvassa tuomarointeja ja kouluttamista, eiköhän ehditä jotkut kisatkin juosta :)
Viime vuosi oli rikkonainen harrastus-saralla. Pelin sterilaation ja omien selkäongelmien tähden olimme sivussa kisakentiltä lähes koko kevään. Kesällä ja syksyllä oli paljon tuomarointeja ja kisaaminen jäi kaikenkaikkiaan vähäiseksi koko vuonna.
Oman sairasteluni tähden keväällä keskityttiin tokoiluun. Peli tekaisi Avoimesta luokasta ykkösen ja siirryimme voittajaan, ajatuksena oli takoa tuloksia ennen sääntöjen muuttumista. Epäonnea kuitenkin oli joka kokeessa aina sen verran että tuli monta vahvaa kakkostulosta. Jollain kerralla työtapaturman aiheutin minä ja toisella kerralla taas Peli, mutta hauskaa meillä oli kaikesta huolimatta :) Kesän lopuksi osallistuimme jopa uusilla säännöillä piirimestaruuskilpailuihin ja tuloksena VOI3 sekä Satakunnan joukkupiirimestaruus :)
BH-koekin suoritettiin Kankaanpäässä sateisenä kesäpäivänä, hyväksytysti.
Päälajimme agility tarjosi tänäkin vuonna ne suurimmat ilon ja surun hetket. Vuoteen on mahtunu hurjat määrät upeita treenejä huippu-koutsien opissa. Ollaan käyty pari kertaa kuussa Purina Centerillä Elinan, Janitan ja Jaakon valvovien silmien alla ja meidän tekeminen on löytänyt ihan uudet urat. Peli on kehittynyt kolmevuotiskaudellaan mahtavaksi treenikaveriksi joka jaksaa kerrasta toiseen opettaa mulle väsymättä uusia ja vanhoja asioita.
Kisakausi oli tosiaan melko rikkonainen, treeneissä hommat sujuivat jo pääasiallisesti hyvin tai jopa erinomaisesti. Pakettia ei vaan oikeen tahdottu saada kasaan kisoissa vielä niin että se olisi kantanut kokonaisiin ehjiin suorituksiin. Kaksi nollatulosta agiradoilta kuitenkin saatiin aikaiseksi ensi vuoden SM-kisoja ajatellen ja paljon paljon muuten hyviä ratoja pikkuvirheistä huolimatta.
Toukokuussa aloitin myös yhteistyön urheilupsykologi Mia Stellbergin kanssa. Olemme tavanneet kuukausittain ja olen saanut häneltä paljon jo näin pienessä ajassa. Myös luottovalmentajamme Elina on ollut suuressa roolissa meidän kehittymisessä.
Hienoa on, että ensi vuonna saadaan jatkaa samojen valmentajien kanssa, luvassa on tehovalmennusta Elinan kanssa, Mian tapaamisia ja yksäreitä Jaakon ja Janitan opissa. Tuomarointeja olen jakanut tasaisemmin koko vuodelle, keskimäärin 1/kk, niin että pääsen itsekkin kisaamaan säännöllisemmin. Ensi kauden tavoite on nostaa nollaprosenttia, löytää varmuus ja luottamus omaan tekemiseen ja koiraan kisatilanteessa. Kesälle on suunniteltu kisa- ja treenimatkaa ulkomaille ja se onkin meidän päätavoite ensi kaudelle. Että oltaisiin siellä parhaimmassa kunnossa. Mitään tulostavoitteita en halua asettaa, en kotimaan arvokisoista saati ulkomaan retkestä. Nautitaan hetkestä ja toisistamme, tehdään sitä mitä molemmat rakastaa :)
Eilen oli taas kisapäivä, tällä kertaa kohteena Lieto ja ATT-areena. Tuomari Henri Luomala oli suunnitellut parin agilityradan ja yhden hypärin verran mukavaa tekemistä.
Tavoiteet oli tälle päivälle taas asetettu niin että huomioon otettiin sekä henkinen että fyysinen suoriutuminen. Oma asenne ja sisäisenen puhe pysyivät positiivisina koko kisapäivän, epäonnistumisista huolimatta. Jokaisessa rataantutustumisessa löysin meille hyvät ja toimivat vaihtoehdot, ja siltä ne tuntuivat vielä suorituksen jälkeenkin. Jokaisessa startissa oli paljon hyviä juttuja, mukaan toki mahtui pieniä herpaantumisia, mutta ei mitään älyttömyyksiä. Käytännön tasolla oli tavoitteena nähdä koiran laskeutuminen/ulkostulo jokaiselta esteeltä. Yhtä hyppyä lukuunottamatta onnistuin tässäkin. Omissa linjoissa oli pikkasen haparointia, puskin parissa kohtaa koiraa ulos ja niistä seurasi ohimenoja ja kieltoja. Olen kuitenkin tosi tyytyväinen koiraan ja etenkin kontakteihin ja keppeihin.
Kotiläksyksi annan itselleni nyt ennakoinnin. Koska kauas on pitkä matka, enkä kuulu pesisjoukkueen kärkietenijöihin, on pakko pystyä poistumaan tilanteista aikaisemmin. Onneksi ensi viikolla on luvassa treenejä huippukoutsien kanssa ja saamme lääkettä tähän vaivaan parhailta, Jaakolta ja Elinalta <3
Se on kuulkaa vapauttavaa, kun päästää irti kaikista kahleista. Kun antaa itselleen ja koiralleen luvan olla keskeneräisiä. Lakkaa miettimästä miltä se näyttää tai mitä joku muu ajattelee ja antaa mennä. Täysillä. Viimeiseen asti taistellen.
Koira on huikea joukkuekaveri ja samaan aikaan se tekee kilpailemisesta niin kovin vaativaa. Se että kilpakumppani on elävä olento, jolla on oma tahto ja omat ajatuset. Tieto siitä että vaikka itse olisit 150% keskittynyt, voi koira olla jotain aivan muuta, ja toisinpäin. Se että saat molempien osapuolten keskittymisen juuri siihen hetkeen ja viretilat kohdalleen ei ole aina kovin helppoa, varsinkaan nuoren ja kiihkeän koiran kanssa. Sen lisäksi on tiedot ja taidot joita mitataan joka radalla. Miten selvitään tehtävistä joita tuomari on meille asettanut, mitkä ovat koiran heikkoudet, mitkä taas omani? Miten voimme auttaa toinen toistamme ja selvitä tehtävistä yhdessä? Yhdessähän me tätä tehdään, kumpikaan ei pystyisi siihen yksin, eikä kumpikaan haluaisi tehdä tätä kenenkään muun kanssa yhtä paljon. Juuri minä, juuri Peli, yhdessä.
Olen tietoisesti muuttanut omaa ajatusmaailmaani viimeisen puolen vuoden aikana. Keskittymiseni on parantunut, olen luonut rutiinit joiden mukaan kilpailuissa toimin. Tiedän millainen on oikea tunnetila kisatilanteessa niin minulla kuin koirallakin.
Suurin asia on silti keskittyminen itseen. Sisäiseen puheeseen joka on rennon kannustava ja itsevarma. Luotan itseeni ja omaan tekemiseeni. En keskity muiden puheisiin tai ratkaisuihin, teen niin kuin tiedän että on meille parasta. Minä tunnen koirani parhaiten. En anna ulkopuolisten seikkojen vaikuttaa omaan keskittymiseeni. En sen mitä on tapahtunut kotona tänään tai viime viikolla, enkä sen mitä tapahtuu kisapaikalla. Kilpailusuorituksessa on vain minä ja Peli, vain kylmä tekninen suoritus. Ei tunteita. Ei pelkoa tai epävarmuutta osaamisesta tai meille vaikeista asioista, ei helpotusta vaikean kohdan selvittämisestä, ei tunnetta siitä että "tästä tulee nolla". On vaan jokainen hetki, sadasosasekunti, silmän räpäys. On vain kontakti koiraan, lukitus seuraavalle esteelle ja ennakointi jatkosta.
Sunnuntain kisoissa tuli monen monta onnistumista. Erityisen tyytyväinen olen keppeihin. Ne onnistuivat joka radalla, upeasti. Kun tein sen ohjauksen joka oli mielestäni järkevin, pitäen kuitenkin mielessä sen että kontaktini pysyy koiraan kokoajan. Peli suoriutui puhtain paperein, papukaijan merkeillä jokaisesta keppitehtävästä. Paljon muutakin hyvää oli. Nollarata tuntuu aina hyvältä, vaikkei se kaunein tai nopein mahdollinen ollutkaan, osoitti sekin minulle jälleen sen että joskus ne onnistumiset osuu samaan rataan ja tulos näkyy taululla. Rata opetti minulle jälleen kerran, että pidä kontakti koiraan ja ohjaa. Meillä on osaamista selvitä tilanteista vaikkeivat ne ihan piirustusten mukaan menisikään. Nenästä kiinni ja menoksi.
Melkoinen viikonloppu takana. Isot kotikisat, ennätykselliset 1500 starttia vaatii veronsa jokaisesta talkoolaisesta. Itse päätin tänä vuonna ajatella myös itseäni ja työskentelin koko lauantai päivän ja kisasin perjantaina ja sunnuntaina, eli en tehnyt molempia samana päivänä, mun kisaaminen kun kärsii liikaa siitä. Psyykkari on opettanut huolehtimaan ensin itsestä. Olemaan terveellä tavalla itsekäs, en voi kantaa kaikkien murheita enkä huolehtia vain muista. Lentokoneessakin käsketään ensin pistää happinaamari itselle ja sitten vasta auttamaan muita.
Sain psyykkarilta viimeksi kotiläksyksi keskittyä seuraavissa kisoissa vain itseeni, omaan päänuppiini ja kisarutiinien löytymiseen. Menestyksen resepti, mistä aineista se minulla koostuu.
Otin aikaa, itselleni. Olin ajoissa paikalla: ehdin rauhassa jutella tuttujen kanssa, haistella ilmapiiriä, lämpätä koira ja itseni, katsella radan rakennusta. Tutustun rataan: mietin koiran linjan, teen ohjausvalinnat, rohkeasti, en varmistele mitään. Käyn radan myös mielikuvaharjoitteena läpi. Sitten katsoin hetken ratasuorituksia, ja noin 15 koiraa ennen omaa vuoroa laitan napit korviin ja lähden noutamaan Peliä. Auton peräluukulla istuen mielikuvaharjoituksena rata läpi vielä huippumielentilassa, täysillä. Sitten koira autosta, matkalla pari spurttia. Ennen ekaa rataa pari hyppyä verkkaesteillä ja kepit. Sitten radalle. Rauhassa, vaikka sisäänheittäjä jo huuteli. En kiihdytä itseäni enkä koiraa säntäilemällä.
Jätän koiran lähtöön, luotan siihen ja itseeni, me osataan, katsokaa.
Tyhmä rima virhe, vastakäännöstä tuskin tarvitaan kun koira on jo laskeutumassa :D Mutta kaikki tyynni, radan jälkeen aivan huikea fiilis. Radalla ei tehty kuin muutama hassu nolla (koiria yli 40) ja meidän oli niiiiin liki :) Isoin asia oli silti se että mä ehdin! ja luotin! ja osasin! Ja Peli oli kaiken luottamuksen arvoinen <3 Aivan huikee olotila oli tän jälkeen. On helppo lähteä toistamaan konseptia joka osoittautui toimivaksi heti ensi yrittämällä :)
Toiselle radalle valmistauduin oikeastaan ihan samoin, radanrakennuksen sijaan katselin medien suorituksia radalla. Ja sitten se onnistui, se nollan tekeminen. Kun unohdin tulokset, keskityin vain siihen hetkeen, taistelin vaikka jaloista loppui jo voimat ja pakettikin alkoi levitä. En luovuttanut.
Vika rata meni sitten jo plörinäksi. Homma lähti lapasesta jo alussa mutta sain pidettyä koiran radalla kaarroksista huolimatta. Kepeillä Peli ei sitten kestänyt reilua irtoamista vaan jätti viimeisen välin tekemättä. Korjasin sen ja laskettelin maaliin, en siis tehnyt rataa vaan hyllytin itse. Ei ollut jaloissa enää puhtia kun viikonlopun väsy painoi.
Nyt on siis löytynyt se viimeinen palanen tähän meidän juttuun. Mun pääkoppa alkaa olla kuosissa ja se näkyy meidän suorituksissa niin tokossa kuin agilityssäkin. Nautin hurjasti Pelin kanssa treenaamisesta ja kisaamisesta. Elämästä yleensäkkin. Tää on parasta <3
Käytiin Pelin kanssa Kankaanpäässä BH-kokeessa tuomari Virve Köpän arvosteltavana. Tottelevaisuusosuus meni kytkettynä seuraamista lukuunottamatta ihan hyvin, varsinkin jäävät ja paikallaolo. Remmistä Peli otti selvästi painetta ja se näkyi vielä ilman talutinta seurattaessa. Huomasi ettei olla moista tehty vuosiin. Henkilöryhmää piti käydä moikkaamassa, mutta näistä pienistä kauneusvirheistä huolimatta kelposuorituksella hyväksytty A-osuus. Kaupunkiosuudessa ei mitään erikoista, koira oli oma itsensä ja tarkkaili ympäristöään reagoimatta kummemmin mihinkään.
Tuloksena siis hyväksytty käyttäytymiskoe ja BH-koulutustunnus
Voittajan toko-kokeissa on käyty pariin otteeseen mutta aina on ollut huonoa tuuria matkassa. Ensin minä en huoli koiran tuomaa tunnari-kapulaa ja sitten toisessa kokeessa Pelille tuli joku ihmeellinen aivopieru ja se nousi ruudusta seisomaan kun olin lähtenyt kävelemään sitä kohti. Hyviä kakkostuloksia siis plakkarissa parin kappalein. TVA-tittelin saa tälläerää hylätä kun kokeisiin ei mahdu mukaan, mutta sitä VOIn 1-tulosta metsästetään ettei tarvisi siihen luokkaan enää uusilla säännöillä mennä :)
Pääpaino on ollut tokossa kun olin 8 viikkoa sairaslomalla selkäni tähden. Nyt on pikkuhiljaa palailtu myös agilityn pariin. Ollaan mukana syksyllä Jänesniemen Elinan valmennusryhmässä ja pääsen säännöllisesti käymään myös Psyykkarin juttusilla. Siitä on jo nyt ollut apua, oikea mielentila on alkanut löytyä kisatilanteisiin (niin tokossa kuin agilityssäkin) ja uskon että tästä on minulle isosti hyötyä vielä. Päivä kerrallaan mennään, nautitaan treenaamisesta ja uskotaan että vielä se koittaa meidänkin päivä loistaa. Näyttää maailmalle se mitä osataan treeneissä jo tehdä :)
