Pelin odotus alkoi jo kauan sitten. Minulla oli kaksi aivan ihanaa koiraa, Äksy, se ensimmäinen ja Pomo, elämäni mies. Nautin silloin, ja edelleen, suuresti näiden koirien seurasta ja niiden kanssa treenaamisesta. Rakastuin näihin kahteen ensi silmäyksellä. Niiden kanssa elämä on ollut suht helppoa ja erittäin antoisaa. Kaipasin kuitenkin elämääni jotain enemmän. Halusin haastaa itseni kouluttajana ja koiranohjaajana. Halusin, että kerrankin onnistuminen tai saavutukset eivät olisi kiinni koiran kapasiteetista vaan minusta. Että pääsisin testaamaan omia rajojani. Äksy on ollut aivan täydellinen ensimmäinen koira, se on antanut anteeksi kaikki koulutusmokat ja siitä huolimatta se toimii tänä päivänä erinomaisesti lajissa kuin lajissa ja varsinkin rakastamassani agilityssä. Kuitenkin sen saavutukset tulevat jäämään ihan pelkästään rotuominaisuuksien vuoksi tietylle tasolle. Samoin Pomo, koira joka on pelkkää sydäntä. Aina innokas kaikkeen tekemiseen, uuteen ja vanhaan. Tekee aina parhaansa, on opettanut minulle valtavasti harrastukoirista ja uskon etten koskaan saa toista samanlaista, enkä tarvikkaan. Ikävä kyllä Pomon kapasiteetti on myös rajallinen, eikä vähiten sen tähden että tällä hetkellä sen selkä ei kestä oikeastaan muuta kuin lenkkeilyä.
Pitkään mietin että minkä rotuinen tämä seuraava harrastuskoira tulisi olemaan. Mietin monenlaisia vaihtoehtoja, eikä bordercollie ollut todellakaan niistä ensimmäinen. Ajattelin että bc:t ovat minun käteeni liian pehmeitä, liian nöyriä ja liian varautuneita ihmisten suhteen. Siksi katselin oikeastaan alkuun vallan muita rotuja. Sitten pikkuhiljaa, saatuani ohjata ystävieni bortsuja, alkoi mieleeni hiipiä ajatus, josko sittenkin. Josko sittenkin olisi olemassa sellainen bordercollie joka sopisi minulle.
Pitkän harkinnan jälkeen tulin siihen lopputulokseen, että Jessicalta löytyisi minulle sopiva koira, Myytinläinen bordercollie. Piiitkän, lähes vuoden mittaisen odotuksen jälkeen, hain kotiin tomeran pakkauksen joka ensihetkestä alkaen alkoi raastaa hermojani. Se huusi, isotteli lauman muille koirille, teki mitä lystäsi, kulki pystypäin jokapaikkaan ja oli kiinnostunut kaikesta ja kaikista. Se oli kiinnostuneempi muusta kuin minusta. Kesä meni leikkiessä. Kävimme erilaisilla paikoissa ja häiriöissä leikkimässä, etsimme tapaa jolla nauttia yhdessä olemisesta. Syksyn hinkkasimme samoja perusjuttuja, tuntui että emme etene mihinkään, kaikki tuntui jotenkin turhauttavalta. Mielessäni kävi jopa ajatus, että mihin olen ryhtynyt. Että tällaistako halusin?
Monien ihmisten avustuksella ja treenin kautta se sitten lopulta tapahtui. Homma alkoi toimia. Mennessämme uusiin (tai vanhoihinkin) paikkoihin, Peli katsoi ensimmäiseksi minuun ja kysyi "kivan näköinen paikka, mitä ME täällä tehdään?" Se ei enään keskittynyt kaikkeen muuhun vaan minuun. Se oli mieletön tunne. Siitä hetkestä alkaen kaikki jotenkin muuttui. Peli opetti minulle miten sen kanssa pitää asiat tehdä ja pisti minut töihin jotta voittaisin sen puolelleni.
Ja nyt, nyt minä olen rakastunut, korviani myöten. Nautin jokaisesta treenistä, Peli yllättää minut joka kerta, se soveltaa oppimaansa mielettömällä tavalla, tahtoo aina tehdä parhaansa, ja toimii hetkittäin kuin ajatus. Se on täynnä tulta ja tappuraa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, se ei nöyristele ketään, tekee kaiken täysillä ja tehdessään se katsoo minuun.
Kotona elämä sujuu suht mukavasti, toki tytöt välillä häntiään nostelevat, mutta (kopkopkop) nykyään ne antavat toinen toisilleen tarvitsemansa tilan. Muiden koirien kanssa Peli tulee juttuun hyvin, se lenkkeilee sujuvasti kaiken ikäisten ja rotuisten koirien kanssa ja osaa leikkiä kaikkien kanssa erilaisia leikkejä. Se puhuu hyvin koiraa, on itsetietoinen, mutta osaa myös tarvittaessa alistua itseään vanhempien ja arvovaltaisempien edessä. Tottiksessa on menty valtavia harppauksia eteenpäin, kuukausien nakki-imutukset ovat vaihtuneet tekemiseen upealla asenteella ja juuri oikeassa mielentilassa. Se keskittyy hyvin ja kestää jo jopa hieman häiriötä.
Agilityssä se on puhjennut kukkaan. Päätin silloin joskus, että kun seuraavan agilitykoiran otan niin jos se ei muuta opi niin kontaktit se tekee just eikä melkein. Peli tekee, senkin, justiinsa. Ei haittaa erilaiset pinnat, eikä erinopeuksiset keinut, sinne alastulolle se napsahtaa. A tullaan lentämällä, puomi matalana kiitäen ja kenu upeasti pamahtaen. Putket toimivat ratojen hiukkaskiihdyttiminä ja rimat on nyt nostettu 50cm ja neiti loikkii niistä yli hienosti tiukoista ohjauksista huolimatta. Se käyttää kroppaansa ikäisekseen valtavan hienosti, kiihdyttää ja jarruttaa juuri siten kun tahdon, kääntyy, tulee lähelle ja irtoaa, lukee luonnostaan liikettä ja rytmiä... Toisinsanoen mieletön pakkaus :)
Kepit ovat seuraavana ohjelmassa, siitä varmaan tännekkin sitten postauksia tulee, kunhan maa sen verran sulaisi että saataisiin nuo autotallissa odottavat 2x2-kepit tulille.
Tässä vielä video hiihtoloman kolmesta valmennuksesta joista suuri kiitos Kelpokoiran mahtaville koutseille <3
ja lopuksi vielä video Rafikin nollaradasta viime viikonlopulta, tässä se koira jonka tähden päädyin ottamaan bordercollien :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti