Mikä päivä!
Sain reilu viikko sitten lääkäriltä luvan, että kivun sallimissa rajoissa saa liikkua. Ja kun jalka tuntui hyvältä niin yllytin ystäväni Virpin lähtemään kanssani Jyväskylään agilitykisoihin. Ensin ilmoitin vain Pomon, mutta kun osallistujia mini3-luokkaan ei viimeisenä ilmoittautumispäivänäkään ollut kuin parikymmentä niin sai Äksykin lähteä mukaan.
Lauantai aamu valkeni lumisateisena ja ajokeli ei ollut kovin houkutteleva. Matkaan lähdettiin puoli yhdeksän aikaan ja välillä keli oli aika huonoa. Valosassa se ei kummemmin haitannut, mutta viimeiset 50km ajettiin hissukseen pöperön takia. Perille päästiin kumminkin ja kisapaikkana toimi JATin hieno tekonurmipohjainen halli. Hurja (Virpin beagle) ja Pomo starttasivat ensin 2-luokassa. Minä olin aamutohinoissa jättänyt koirien remmitkin kotiin kun päästin ne vaan ovesta peräluukku auki odottavaan autoon. Onneksi Virpi on ollut reissussa ennenkin, ja hänen autostaan löytyi hieno itse tehty noutajatalutin. Sen kanssa sitten pääsivät molemmat, Pomo ja Äksy, hoitamaan verryttelylenkkinsä.
Pomo oli virtaa täynnä, verryttelyssä ajattelin että noinko radasta tulee mitään kun herra ei oikein ollut kuulolla. Ekalla radalla käskyt eivät oikein menneet perille, Pomo ei malttanut jarruttaa kurveihin ja tiet valuivat pitkiksi. Ihanneajassa tehtyjä nollia ei kuitenkaan makseissa tehty kuin kaksi, joten 2.sija tällä suorituksella meille napsahti ja näin ollen ensimmäinen LUVA-0 kakkosista. Toiselle radalle vaihtui tuomari ja rata oli profiililtaan paljon vähemmän kääntävä, joka sopii valtamerilaivan kääntösäteellä toimivalle Pomolle. Olin siis hyvällä mielellä rataantutustumisessa ja vuoroa odotellessa Pomokin oli jo rauhoittunut, ei väsynyt, mutta keskittyneempi. Rata meni sutjakkaasti ja virheittä. Nollia tällä radalla tehtiin enemmän, mutta suorituksemme riitti 3. sijaan ja LUVA-0:an!!
Tässä vaiheessa meidän joukkueella oli kasassa lisäksi Hurjan ja Virpin täpärä yliaika-nolla ja 3.sija.
Pomon jälkemmäinen 0-rata
Äksyn vuorokin koitti vihdoin. Pelkäsin että se olisi jo ihan nuutunut pitkästä odottamisesta autossa. Liikkeelle kun oli lähdetty aamulla ja sen vuoro astua halliin koitti vasta kuuden maissa illalla. Mutta ei, pieni ärrieri oli valmiina töihin, lienee treenitauko (sairasloman takia) tehnyt sillekkin hyvää. Ekalla radalla tuli omasta hätiköinnistäni johtuen rima 5, myös yksi harhailu väärää estettä kohti, mutta pelastin karjaisemalla viime hetkellä. Ainoa mikä harmitti oli se, etten itse huomannut sitä 2. esteen riman putoamista, jos olisin sen huomannut niin olisin vaatinut koiralta kontakteille kunnon pysähdykset, nyt vapauttelin sitä heti kun se valmistui pysähtymään.
Viimeisessä rataantutustumisessa jalat alkoivat olla jo aika pökkelöt. Minuutin spurtit kylmässä hallissa ja tuntien seisoskelu/istuskelu oli tehnyt tehtävänsä ja rataa kävellessäni ajattelin että pystynkö enää edes juoksemaan. Rata oli profiililtaan taas aika vauhdikas mutta selkeä, eikä mitään ihme-kikkailuja tarvittu. Äksy lähti ihan viimeisten joukossa. Yhtään en ollut seurannut mitä tuloksia muut olivat tehneet. Menimme radalle, teimme nollan, mutta suoritus ei ollut kovin hyvän tuntuinen. Yhdessä kohdassa sorruin hätäratkaisuun ja takanaleikkauksella hidastin koiraa, sekuntteja kului, toisessakin kohdassa (toiseksiviimeisellä esteellä) olin aivan liian myöhässä, mutta Äksy paikkasi (kerrankin suurempia protestoimatta) hienosti. Radan jälkeen puin päälle, siirryin ulos verryttelemään koiraa enkä tiennyt tuloksista tuon taivaallista. Pakkasimme tavarat autoon, pissatimme autossa odotelleet 2-luokan sankarit ja menimme sisään odottelemaan Äksyn kisakirjaa. Tässä vaiheessa Virpi kävi katsomassa tulostaulua ja tuli kertomaan että olemme sijoittuneen kakkoseksi, ainakin hänen laskujensa mukaan. Samantien palkintojenjako jo alkoikin ja kun ykkönen käveli pallille ja sai palkintonsa kuiskasin Virpille että "ei tossa sen nipussa ole SERTiä!!??" Sitten kuuluttaja jo kuulutti että toiseksi sijoittuivat Äksy ja Reetta ja tuomari nosti ilmaan SERT-ruusukkeen! Suustani saattoi päästä pieni riemunkiljadus :D En pysty sanoin kuvaamaan sitä tunnetta. Se tuli ihan puskista, minun ja Äksyn yhteistyön tuloksena, ihan itse tehtynä, onneksi agilityssä ei jaeta tyylipisteitä!
tällaisella radalla se SERT irtosi
Kotimatka tehtiin Parkanoon asti aika järkyttävässä pöperökelissä, viimeinen 100km oli hivenen mukavampaa, tie oli suht hyvin auki. Kiitos Virpille mahtavasta matkaseurasta, kannustuksesta ja videoinnista. Tällaiset hetket eivät olisi minkään arvoisia jos ei niitä voisi jakaan kenenkään kanssa!!
Tässä oli Äksyn agilityuran tavoite, yksi SERT, mutta koira ei ole vielä neljää vuottakaan....nälkä taitaa kasvaa syödessä. Valiokello on nyt laitettu käyntiin TIKTAK :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti